Mietin usein, onko ilma, jota hengitän todellista vai pistävää myrkkyä, joka yrittää tuhota mieleni, sieluni, kehoni. Minä yritän katsoa läpi sen sumuisen peiton, mutta minusta tuntuu, että olen tuhottu. En ole vain rikki, vaan pilalla. Minun sisälläni on suuret mädät arvet, jotka eivät häviä. Minua ei voi korjata.
Haaveilen usein sinisestä taivaasta ylläni, kuinka ihanaa olisi olla yksi linnuista. Elää huolettomasti nuollen sinisen taivaan laineita, olla osa ilmaa ja tuulta. Miten paljon helpompaa elämä olisikaan, jos olisin syntynyt eläimeksi, joka ei ymmärrä elämän pahuutta.
Minulla on masennus, joka on kestänyt nyt noin kymmenen vuotta Tuntuu, että olen kuollut, hädin tuskin elossa. Katsoessani peiliin näen vain ilmeettömät vieraat kasvot. Ei tunnetta, ei mitään. Pelkästään kylmää tyhjyyttä.
Vieroksun ihmisiä, maailmaa ja kaikkea ympärillä olevaa. En voi edes haaveilla tavallisesta elämästä, kun pelkästää ihmisen kosketus saa minut voimaan pahoin. Jos joku koskettaa minua, se on minulle kuin pahoilaisen sivallus iholla. Täynnä vastenmielisyyttä, pelkoa ja ahdistusta.
Katson maailmaa vääristynein silmin, mutta pimeys sisälläni on loputonta, en vain näe valoa edessäni, vaikka mitä olen tehnyt. Yritän, annan kaikkeni, enemmänkin kuin voimani antavat, mutta olen silti samassa pisteessä kuin kymmenen vuotta sitten.
Kiinnostava ja todellinen blogi kerrankin :--)
VastaaPoistaKiitos
PoistaArvaa hämmennyinkö ku näin kuka tätä kirjottelee. En voi sanoo et ''Tiiän milt susta tuntuu'' ku en tiiä. Voin vaa arvata. Toivotaan yhessä et sä voisit jotenki purkaa itseäs näihin postauksiin.
VastaaPoistaKiitti.
Poista